Hoidon jatkuvuus on terveydenhuollon luottamuksen perusta

On ilahduttavaa, että suomalaisessa sote-keskustelussa puhutaan vihdoin hoidon jatkuvuudesta. Pitkään huomio keskittyi siihen, kuinka vaikeaa on päästä hoitoon, mutta asiat etenevät, joskin pikkuhiljaa, kun huomio on siirtynyt kysymykseen siitä, miten hoito pysyy eheänä koko potilaan hoitopolun ajan.

Diagnoosin saaminen on toki edelleen monelle potilaalle kynnyskysymys, mutta haasteet eivät jää siihen. Miten varmistamme, ettei hoito jää irrallisiksi käynneiksi, vaan muodostaa kokonaisvaltaisen ja saumattoman polun perusterveydenhuollosta erikoissairaanhoitoon ja sieltä takaisin siirryttäessä? Mitä potilaalle tapahtuu, kun vaikkapa syöpähoidot on saatu päätökseen? Jääkö rankat hoidot läpikäynyt potilas tyhjän päälle, puolikuntoisena ja -työkykyisenä?

Sekä Kestävä terveydenhuolto -verkoston viime kesän selvityksessä terveydenhuollon ammattilaiset että THL:n Terve Suomi -selvityksessä kansalaiset nostivat esiin saman ongelman: puutteet hoidon jatkuvuudessa on merkittävin luottamusta terveydenhuoltoa kohtaan syövä asia. Teema on onneksi nostettu esiin myös sosiaali- ja terveysministeriön Sote2040-visiossa, jossa peräänkuulutetaan vaikuttavuuteen perustuvaa järjestelmää.

Rahoitusmalli ei tue jatkuvuutta

Nykyinen sote-rahoitusmalli ei kuitenkaan tue hoidon jatkuvuuden tavoitetta. Kun palveluiden rahoitus perustuu kapitaatioon ja suoritemääriin, syntyy kannustin tuottaa enemmän kontakteja, ei niinkään parempia hoitotuloksia. Syntyy kohtaamattoman tarpeen ilmiöitä, jolla tarkoitetaan organisaatioasiantuntija Hermanni Hyytiälän mukaan tilannetta, jossa ihminen saa tilanteeseensa väärää apua, apua vain osittain tai ei lainkaan. Terveydenhuollossa tämä näkyy yhä uusina yhteydenottoina, jotka syövät resursseja jopa miljardien eurojen edestä vuosittain.

Lääkäriliitto on omassa kannanotossaan todennut, että hyvinvointialueiden rahoitusmalli on osoittautunut monin tavoin toimimattomaksi:

“Malli on epävakaa ja tarpeettoman monimutkainen, eikä diagnoosien ja hoitokustannusten välinen suhde ole kaavamainen. Rahoitus ei kannusta

kustannusvaikuttaviin palveluihin eikä ota huomioon lääketieteen kehityksestä aiheutuvia lisäkustannuksia.”

Tämä on keskeinen ongelma. Talouskasvu on hitaampaa kuin lääketieteen kehitys, ja jos rahoitusjärjestelmä ei kykene vastaamaan tähän vauhtiin, se alkaa jarruttaa hoidon vaikuttavuutta. Tässä kohtaa vastaukseksi tarjotaan usein priorisointia: jostain on luovuttava.

On hyvä, että priorisointikeskustelua käydään. Sen sisällöllä ja sävyllä on kuitenkin ratkaiseva merkitys. Jos priorisointi ymmärretään pelkäksi leikkaamiseksi, sen varsinainen tarkoitus katoaa. Priorisointia pitää pystyä tekemään tietoisesti ja arvoihin perustuen, muuten hoidon laadusta ja jatkuvuudesta tulee helposti ensimmäinen säästökohde, vaikka juuri näihin panostaminen toisi suurimmat pitkän aikavälin hyödyt.

Samaan kokonaisuuteen kuuluu myös laajempi yhteiskunnallinen näkökulma, joka jää sote-keskusteluissa usein taka-alalle. Lääketeollisuuden investoinnit Suomeen ovat konkreettinen tapa vauhdittaa hidasta talouskasvua: ne luovat korkean osaamisen työpaikkoja, tuovat verotuloja ja vahvistavat tutkimus- ja innovaatiokykyä. Siksi terveydenhuollon kustannuksia ei pidä tarkastella vain kuluerinä, vaan myös investointeina. Vaikuttava hoito ja sitä tukeva tutkimus- ja innovaatiotoiminta eivät ole ongelma vaan keskeinen osa ratkaisua.

Katse kymmeneen vuoteen eteenpäin

Kun Kestävä terveydenhuolto -verkosto kesällä pohti terveydenhuollon tulevaisuutta, kysyimme: millainen on suomalainen terveydenhuolto kymmenen vuoden päästä, jos teemme oikeita päätöksiä nyt? Kirjoitin tuolloin, että meillä voi olla kestävä terveydenhuolto, jos uskallamme uudistaa sitä vaikuttavuuden ja yhteistyön pohjalta.

Sama viesti pätee yhä. Luottamus syntyy teoista, ei sanoista. Jatkuvuus ei synny yksittäisillä uudistuksilla, vaan sillä, että rakennamme terveydenhuoltoa, jossa ihminen saa apua ensimmäisellä kerralla ja hoito jatkuu tarpeen loppuun asti. Järjestelmässä, jossa terveydenhuollon henkilökunnan aika käytetään potilaan parhaaksi, ei hänestä mahdollisimman nopeasti eroon pääsemiseen.

Lue myös: “Kymmenen vuoden päästä meillä voi olla kestävä terveydenhuolto”

FI-ABBV-250103/11.2025